Olen viime aikoina pohdiskellut paljon sitä, miksi toinen juurtuu johonkin paikkaan ja toinen ei. Mikä aiheuttaa sen, että toinen elää tyytyväisenä loppuelämänsä talossa, kun toisen päivärutiineihin kuuluu etuoven selailu? Onko se geeneissä vai luonteenpiirteessä? Miksi toiset osaavat asettua aloilleen ja toiset eivät?
Itse kuulun valitettavasti tuohon juurtumattomien jengiin. Muutoksenhalu on varmaan suurin syy siihen, että en oikein tahdo asettua aloilleni. Mihinkään emme toki ole muuttamassa nyt kun talo alkaa viimein olla oman maun mukainen ja toimiva. Tämähän on meidän koti ja täällä maalla on ihana olla ja elää. Järvi on vieressä ja piha on iso ja aurinkoinen. Jos nyt joku miinus täytyy nykyisestä ympäristöstä keksiä, on se että pihamme on aika karu. Se saisi olla paljon pienempi (=helpommin hallittavissa), metsäisempi ja puisempi, jotta siinä kasvaisi sieniä :) Aiemmin radan tuntumassa kasvoikin ihan mukavasti tatteja, mutta VR:n siistittyä koivut pois radan varresta, ei niitä valitettavasti enää ole. No, nämä ovat pieniä miinuksia ja metsäthän löytyvät käytännössä aivan vierestä.
Mutta silti. Voihan sitä ”vähän vaan kattoo” :D Jos vastaan tulisi joku supermahtava ja halpa talo loistavalla sijainnilla, jossa näkisin potentiaalin, en tiedä mitä oikeasti tapahtuisi. Asemapäällikkö on sitä mieltä, että hän ei lähde täältä kuin saappaat edellä enkä tiedä olisiko tosipaikan tullen itsestänikään lähtijäksi. Mutta ainahan voi jossitella ja seurailla tarjontaa. Enkä voi mitenkään olla herkuttelematta ajatuksella, miten mahtavaa olisi suunnitella uutta remonttia, valita materiaaleja, tehdä ihan erilainen keittiö kuin nyt jne. Eri asia tietysti kuka sen toteuttaisi... Jospa seuraavaksi olisikin mun vuoro olla "remppamiehenä"? :D
Luin kesällä Villin Pihan Sannasta kirjoitetun talousjutun. Juttu ja Sannan sanat jäivät pyörimään mieleeni ja toivoisin, että osaisin itsekin suhtautua samalla lailla tähän paikkaan. ”En ajattele, kuinka paljon tästä saisi myynnissä, sillä en aio ikinä kaupitella tätä. Elän tässä loppuelämäni.” Miten voisi itse saavuttaa tuon mielentilan ja ajatusmaailman? Onko se tällä luonnolla edes mahdollista? Tietääkö sen, kun se oikea on kohdalla vai elääkö sitä vain koko loppuelämänsä etuovea selaillen ja jotain täydellistä etsien...?
Olisi ihana kuulla, onko siellä muita saman dilemman kanssa painivia :)